124 niin
& näin
1/2011
otteita ajasta
Tapani Kilpeläinen & Jouni Avelin
I’m in Love
with a Jacques
Derrida
Jacques Derridan asema itsenäisenä
populaarikulttuurin ikonina vah-
vistui, kun Frankfurter Allgemeine
Zeitungin Jürg Altwegg onnistui ana-
lysoimaan Benoît Peetersin Derrida-
elämäkerran Derrida (Flammarion
2010) ja työpäiväkirjan Trois ans avec
Derrida (Flammarion 2010) lehden
viime vuosikymmenen toiseksi vii-
meisessä numerossa ilman ainoa-
takaan Green Gartside -mainintaa.
Elämäkerran syntyhistoria on
proosallinen. Aikaisemmin Hergén
ja Paul Valéryn parissa työskennellyt
leipäelämäkerturi Peeters sai yksin-
kertaisesti Derrida-komennuksen
kustantajaltaan. Peeters ei ollut läh-
tökohtaisesti Derrida-intoilija, mikä
näkyy seitsemänsataasivuisessa teok-
sessa ennen kaikkea siinä, että filo-
sofisten kysymysten käsittely jätetään
mahdollisuuksien mukaan sivuun.
Habermas-keskustelu, Paul de Man
-ristiriita ja kiukuttelu Heideggerin
natsismista käydään läpi journalis-
tisen esittelevästi. Yksityiselämää sen
sijaan ruoditaan siinä määrin, että
vaikka Derridan vaimo, psykoana-
lyytikko Marguerite Derrida, antoi
biografiahankkeelle täyden tukensa,
esimerkiksi Lionel Jospinin puoliso
Sylviane Agacinski, jolla on Derridan
kanssa yhteinen lapsi, kieltäytyi ko-
konaan yhteistyöstä Peetersin kanssa.
Derridan luonnekuva piirtyy
aavistuksen harhaiseksi. Vielä nous-
tuaan kansainväliseksi muoti-in-
tellektuelliksi Derrida kamppaili
nöyryyttävää arvostelua vastaan ja
hänellä oli taipumus paisutella arki-
päiväisiä ongelmia. Lisäksi, kirjoi-
tustensa väkinäisestä tyylistä huoli-
matta, hän piti itseään kirjailijana
eikä suostunut heittämään pois lip-
pujaan ja lappujaan. Koska Derrida
oli kuullut huhuja mahdollisuudesta
saada kirjallisuuden Nobel-palkinto,
hän pettyi vielä kuolinvuoteellaan,
kun Nobel meni Elfriede Jelinekille
ja filosofi oivalsi, ettei hänen suurin
toiveensa täyty koskaan.
Kiinnostavimmat paljastukset
Peeters tekee kumminkin ruoka-
puolielämästä. Derrida oli uusista
mauista kiinnostunut herkkusuu,
joka saattoi varata pöydän pariisilai-
sesta suosikkiravintolastaan jopa Yh-
dysvalloista käsin. Pöydän ilot saivat
hänet anteliaalle tuulelle, joten hän
lahjoitteli kirjojaan ravintolan keittä-
jättärelle, mutta tämä ei ymmärtänyt
niistä mitään.
Jäkäti jäk
UCLA:n filosofian professorina
toimiva Tyler Burge sakinhivutti
populaaritiedettä joulukuussa New
York Timesin verkkosivuilla kir-
joituksessaan ”A Real Science of
Mind”. Hänen mukaansa aivotut-
kimus muuttuu vulgarisoinneissa
neurobabbleksi, neuropälpätykseksi.
Burge piirsi kolumnissaan karika-
tyyrin kansanomaistuksista, joissa
kaikki toiminta palautetaan aivoihin
niin, että aivot päättävät, tuntevat,
itsekeskeistelevät ja tahtovat seksiä,
ja ihmisyksilö on enää pelkkä aivojen
vähemmän tunnettu jatko-osa.
Burge väittää, että aivojen
osuuden ylikorostaminen johtaa kol-
mella tavalla metsään. Ensinnäkin
jos neurotiede on selittävän sijasta
kuvailevaa, syntyy ymmärtämisen
illuusio, vaikka itse asiassa ei ole sa-
nottu sen enempää kuin että aivoissa
tapahtuu jotakin, kun ihminen
esimerkiksi tuntee kipua. Toiseksi
neuropälpätys sekoittaa selitystasot.
Ihmiset vihaavat, eivät aivot, ja viha
vaatii psykologisen selityksen, sillä se
ei ole ilmeisellä tavalla neuraalista.
Kolmanneksi neuropälpätys vai-
kuttaa tieteeseen negatiivisesti. Kes-
keneräiset teoriat ovat saaneet tolkut-
tomasti rahoitusta, koska niiden on
kuviteltu valaisevan ihmisen psyko-
logiaa, vaikka Burgen mukaan ajatus
psykologian valaisemisesta neurotie-
teellä on yhtä harhainen kuin tuuma
kaikkien psykologisten ongelmien
hoitamisesta lääkkeillä.
Neuropälpätyksen kritiikissä
saattaa olla vinha perä. Pian Burge
kuitenkin hylkää koko arvostelun,
siirtyy ylistelemään tieteellistä psy-
kologiaa ja väittää, että ihmisen ja
aivojen toiminnan avain piilee ha-
vaintopsykologiassa. Lukijalle käy
kiusallisen selväksi, että Burge aikoo
vakain tuumin ja harkiten korvata
neuropälpätyksen omalla psyko-
pälpätyksellään. On oireellista, että
Burge piti rahakymen vetämistä
väärään suuntaan yhtenä neuropäl-
pätyksen pahimmista rikoksista.
Lukijaa ei kukaan syyttäne, jos hän
päättää kääntää selkänsä kummal-
lekin pälpätyksen muodolle hoksat-
tuaan, että pohjimmiltaan koko ko-
lumnissa on kysymys rahoituksista
ja virantäytöistä. Asiallisista asioista
ollaan taas kerran mahdollisimman
kaukana.
Keskikokoisia
koiria ja
himosiivoojia
Wikileaksin paljastuksissa hämmen-
nystä ovat herättäneet luonnehdinnat
huippupoliitikoista.
Vertaukset
eläimiin ja sarjakuvasankareihin
ovat lietsoneet arvailuja jenkkidiplo-
maattien sivistyksen tasosta ja ehkä
iästäkin: Carl Bildtiä on kuvattu
”keskikokoiseksi koiraksi, jolla on
ison koiran asenne”. Putinia ja Med-
vedeviä taasen on verrattu Batmaniin
ja Robiniin.
London Review of Booksissa
alati
ahkera Slavoj Žižek toteaa vuoden
toisessa numerossa, että Julian As-
sangea puolestaan voisi verrata
Christopher Nolanin Yön ritarin
Jokeriin, armottomaan anarkistiin
ja terroristiin. Yrittäessään suojella
itseään Gotham Cityn byrokratia
aloittaa moninkertaisen vilpistelyn
ja sälyttää sisäpiiriläisen tekemät
1/2011
niin
& näin
125
otteita ajasta
murhat Batmanin kontolle. Järjes-
telmä perustuu siis valheelle, ja vain
terroristi on oma itsensä.
Žižekin mukaan Yön ritari
toistaa John Fordin Apassilinnak-
keesta ja
Mies joka ampui Liberty
Valancesta tutun kuvion: villi länsi
voidaan sivilisoida vain korot-
tamalla valhe totuudeksi. Tämä
taasen yhtyy uuskonservatiivien to-
teemin Leo Straussin näkemykseen
”välttämättömästä valheesta”, joka
on elitistisen demokratian kul-
makivi. Massat pidetään autuaan
tietämättömyyden pumpulissa
syöttämällä heille satuja.
Toisaalta Wikileaksin tapaus
näyttää kierrättävän Presidentin
miehistä ja
Pelikaanimuistiosta
tuttua kaavaa: pari tavallista mutta
innokasta kaveria kaataa korrup-
toituneen hallinnon, mätää presi-
denttiä myöten. Žižekin mukaan
edustuksellisen demokratian voima
perustuukin siihen, että vain se sallii
itseensä kohdistuvan kritiikin. An-
tikapitalistisen liikkeen tavoitteena
ei olekaan demokratian perusteiden
muuttaminen vaan sen puhdis-
taminen kapitalismista. Mitä jyr-
kempää kritiikki on, sitä vetovoimai-
semmalta itse demokratia näyttää.
Wikileaks asettaa kaiken tämän
kyseenalaiseksi. Yllättävintä paljas-
tuksissa on juuri se, etteivät ne ole
alkuunkaan yllättäviä. Salaisuudet
eivät olekaan synkkiä vaan banaaleja
ja arkisia. Tällaisessa totuudessa ei
ole mitään vapauttavaa. Sen sijaan
Wikileaks tuhoaa julkisen tilan,
joka perustuu siihen, että kaikkea
ei tuoda päivänvaloon, että jokin
pysyy yksityisenä. Mitä meidän pi-
täisi päätellä siitä, että Ruotsin pää-
ministeri Fredrik Reinfeldt siivoaa
innokkaasti huusholliaan? Että
hänen yksityiselämästään tiedetään
liian vähän, kuten eräässä diplo-
maattiviestissä sanotaan?
Žižekin päättelyä voisi jatkaa.
Kunhan vielä Assangen ja raiskaus-
syytteen nostaneiden naisten ”suo-
jaamattoman” seksin yksityiskohdat
päästetään kaiken kansan töllisteltä-
väksi, ympyrä sulkeutuu. Kaikki on
julkista. Siis mikään ei ole julkista.
Jäljelle jää vain latteiden yksityis-
kohtien kudos, ja hedelmät putoi-
levat roskalehdistön koreihin.
Ehkä selviämme tästä vain tote-
amalla, että kaiken tämänkin takana
lienee… CIA, kukas muu.
Kristuksen
oikeudenmukai-
suudesta
C
ambridgen St. Edmund’s
Collegessa työskentelevä
medievisti Elizabeth Boyle
pohti hiljattain kansalaisuutta Ju-
malan ja Perkeleen valtakunnissa.
Aihelma kuuluu eskatologisen oi-
keudenmukaisuuden ongelmaan
lähtökohtanaan Jeesuksen kuvaus
Viimeisestä Tuomiosta, jolla hän
lupaa taivasta oikealleen (”Tulkaa
tänne, te isäni siunaamat. Te saatte
nyt periä valtakunnan, joka on
ollut valmiina teitä varten maa-
ilman luomisesta asti.”) ja hel-
vettiä vasemmalleen (”Menkää pois
minun luotani, te kirotut, ikuiseen
tuleen”) (Matt. 25:34 & 41). Koska
Boyle kirjoittaa Irlannin historian
asiantuntijana, vanhaan iiriläiseen
kommentaariin keskittyvä esitys jul-
kaistiin viime vuonna Cambrian Me-
dieval Celtic Studiesissa.
Matteuksen evankeliumin kuvaus
viimeisistä tapahtumista on muista
evankeliumeista poiketen täynnä
tuomio- ja oikeuskysymystöä. Vas-
taavasti 1000-luvulla laadittu ja epä-
täydellisenä säilynyt Scéla Lai Brátha
vilisee judikaalitermejä. Kummas-
sakin tekstissä Jeesus on tuomarin
roolissa apunaan jokunen oikeamie-
linen. Kirjoitteet yhtyvät siinäkin,
että myös katuvaisilla syntisillä on
mahdollisuus päästä taivaaseen.
Boyle myötäilee Augustinus-tutkija
Robert Dodaroa teologisen ja po-
liittisen lankeamisesta yhtään näissä
tiheiköissä: ”Kuninkaallisen, kirkol-
lisen ja oikeudellisen vallan yhtymi-
sellä yhdessä henkilössä saattoi olla
erityistä voimaa aikana, jolloin rajat
kirkollisen, maallisen ja hengellisen
mahdin välillä olivat liukuvia ja epä-
selviä.”
Erikoista
Scéla Lai Bráthassa on
tiukka jako ruraaliin ja urbaaniin:
helvetti esitetään sotaiseksi luonnon-
maastoksi ja taivas jäsentyneeksi kau-
pungiksi. Helvetti on käryä, huurua,
tulvaa, palamista, jäätymistä, huk-
kumista, tukehtumista, pistoa, sil-
vontaa, kostoa ja kidutusta, missä
kaiken keskellä ”apotti” Díabul
kärsii syntisten synneistä syntisiäkin
enemmän. Taivas on kunnollisten ja
katuvien muodostamalle uskollisten
ja säntillisten yhteisölle varustettu
linnake. Jos Augustinuksen civitas
tarkoitti filosofista rakennelmaa yh-
teisösitein toisiinsa liitetyistä ihmi-
sistä, Boylen mukaan myös Scéla Lai
Bráthan cathair on ennen muuta ku-
vitteellinen yhteisö, joka ei kumpua
mistään tietystä ajallis-paikallisesta
mallista vaan korostaa hurskauden ja
kansalaishyveitten yhteyttä sekä Jee-
suksen maallis-taivaallista valtaa. Silti
se heijastelee yleisesti syntysijojaan:
”Myöhäisantiikin ja varhaismo-
dernin ajan Euroopan poliittisten ra-
kenteitten mukaisesti ihanneyhteis-
kuntakin käsitettiin hierarkkiseksi.”