124 niin & näin 1/2011 otteita ajasta



Yüklə 80,89 Kb.
Pdf görüntüsü
tarix25.07.2018
ölçüsü80,89 Kb.
#58704


124   niin & näin  1/2011

otteita ajasta

Tapani Kilpeläinen & Jouni Avelin

I’m in Love 

with a Jacques 

Derrida

Jacques  Derridan  asema  itsenäisenä 



populaarikulttuurin  ikonina  vah-

vistui,  kun  Frankfurter  Allgemeine 



Zeitungin Jürg Altwegg onnistui ana-

lysoimaan Benoît Peetersin Derrida-

elämäkerran  Derrida  (Flammarion 

2010) ja työpäiväkirjan Trois ans avec 



Derrida  (Flammarion  2010)  lehden 

viime  vuosikymmenen  toiseksi  vii-

meisessä  numerossa  ilman  ainoa-

takaan Green Gartside -mainintaa.

Elämäkerran  syntyhistoria  on 

proosallinen.  Aikaisemmin  Hergén 

ja Paul Valéryn parissa työskennellyt 

leipäelämäkerturi  Peeters  sai  yksin-

kertaisesti  Derrida-komennuksen 

kustantajaltaan.  Peeters  ei  ollut  läh-

tökohtaisesti  Derrida-intoilija,  mikä 

näkyy  seitsemänsataasivuisessa  teok-

sessa  ennen  kaikkea  siinä,  että  filo-

sofisten kysymysten käsittely jätetään 

mahdollisuuksien  mukaan  sivuun. 

Habermas-keskustelu,  Paul  de  Man 

-ristiriita  ja  kiukuttelu  Heideggerin 

natsismista  käydään  läpi  journalis-

tisen esittelevästi. Yksityiselämää sen 

sijaan  ruoditaan  siinä  määrin,  että 

vaikka  Derridan  vaimo,  psykoana-

lyytikko  Marguerite  Derrida,  antoi 

biografiahankkeelle  täyden  tukensa, 

esimerkiksi  Lionel  Jospinin  puoliso 

Sylviane Agacinski, jolla on Derridan 

kanssa  yhteinen  lapsi,  kieltäytyi  ko-

konaan yhteistyöstä Peetersin kanssa.

Derridan  luonnekuva  piirtyy 

aavistuksen  harhaiseksi.  Vielä  nous-

tuaan  kansainväliseksi  muoti-in-

tellektuelliksi  Derrida  kamppaili 

nöyryyttävää  arvostelua  vastaan  ja 

hänellä  oli  taipumus  paisutella  arki-

päiväisiä  ongelmia.  Lisäksi,  kirjoi-

tustensa  väkinäisestä  tyylistä  huoli-

matta,  hän  piti  itseään  kirjailijana 

eikä  suostunut  heittämään  pois  lip-

pujaan  ja  lappujaan.  Koska  Derrida 

oli kuullut huhuja mahdollisuudesta 

saada  kirjallisuuden  Nobel-palkinto, 

hän  pettyi  vielä  kuolinvuoteellaan, 

kun  Nobel  meni  Elfriede  Jelinekille 

ja  filosofi  oivalsi,  ettei  hänen  suurin 

toiveensa täyty koskaan.

Kiinnostavimmat  paljastukset 

Peeters  tekee  kumminkin  ruoka-

puolielämästä.  Derrida  oli  uusista 

mauista  kiinnostunut  herkkusuu, 

joka saattoi varata pöydän pariisilai-

sesta suosikkiravintolastaan jopa Yh-

dysvalloista käsin. Pöydän ilot saivat 

hänet  anteliaalle  tuulelle,  joten  hän 

lahjoitteli kirjojaan ravintolan keittä-

jättärelle, mutta tämä ei ymmärtänyt 

niistä mitään.

Jäkäti jäk

UCLA:n  filosofian  professorina 

toimiva  Tyler  Burge  sakinhivutti 

populaaritiedettä  joulukuussa  New 

York  Timesin  verkkosivuilla  kir-

joituksessaan  ”A  Real  Science  of 

Mind”.  Hänen  mukaansa  aivotut-

kimus  muuttuu  vulgarisoinneissa 



neurobabbleksi,  neuropälpätykseksi. 

Burge  piirsi  kolumnissaan  karika-

tyyrin  kansanomaistuksista,  joissa 

kaikki toiminta palautetaan aivoihin 

niin,  että  aivot  päättävät,  tuntevat, 

itsekeskeistelevät  ja  tahtovat  seksiä, 

ja ihmisyksilö on enää pelkkä aivojen 

vähemmän tunnettu jatko-osa.

Burge  väittää,  että  aivojen 

osuuden ylikorostaminen johtaa kol-

mella  tavalla  metsään.  Ensinnäkin 

jos  neurotiede  on  selittävän  sijasta 

kuvailevaa,  syntyy  ymmärtämisen 

illuusio, vaikka itse asiassa ei ole sa-

nottu sen enempää kuin että aivoissa 

tapahtuu  jotakin,  kun  ihminen 

esimerkiksi  tuntee  kipua.  Toiseksi 

neuropälpätys  sekoittaa  selitystasot. 

Ihmiset vihaavat, eivät aivot, ja viha 

vaatii psykologisen selityksen, sillä se 

ei  ole  ilmeisellä  tavalla  neuraalista. 

Kolmanneksi  neuropälpätys  vai-

kuttaa  tieteeseen  negatiivisesti.  Kes-

keneräiset teoriat ovat saaneet tolkut-

tomasti  rahoitusta,  koska  niiden  on 

kuviteltu  valaisevan  ihmisen  psyko-

logiaa, vaikka Burgen mukaan ajatus 

psykologian  valaisemisesta  neurotie-

teellä on yhtä harhainen kuin tuuma 

kaikkien  psykologisten  ongelmien 

hoitamisesta lääkkeillä.

Neuropälpätyksen  kritiikissä 

saattaa  olla  vinha  perä.  Pian  Burge 

kuitenkin  hylkää  koko  arvostelun, 

siirtyy  ylistelemään  tieteellistä  psy-

kologiaa  ja  väittää,  että  ihmisen  ja 

aivojen  toiminnan  avain  piilee  ha-

vaintopsykologiassa.  Lukijalle  käy 

kiusallisen selväksi, että Burge aikoo 

vakain  tuumin  ja  harkiten  korvata 

neuropälpätyksen  omalla  psyko-

pälpätyksellään.  On  oireellista,  että 

Burge  piti  rahakymen  vetämistä 

väärään  suuntaan  yhtenä  neuropäl-

pätyksen  pahimmista  rikoksista. 

Lukijaa  ei  kukaan  syyttäne,  jos  hän 

päättää  kääntää  selkänsä  kummal-

lekin  pälpätyksen  muodolle  hoksat-

tuaan,  että  pohjimmiltaan  koko  ko-

lumnissa  on  kysymys  rahoituksista 

ja  virantäytöistä.  Asiallisista  asioista 

ollaan  taas  kerran  mahdollisimman 

kaukana.

Keskikokoisia 

koiria ja 

himosiivoojia

Wikileaksin  paljastuksissa  hämmen-

nystä ovat herättäneet luonnehdinnat 

huippupoliitikoista. 

Vertaukset 

eläimiin  ja  sarjakuvasankareihin 

ovat lietsoneet arvailuja jenkkidiplo-

maattien  sivistyksen  tasosta  ja  ehkä 

iästäkin:  Carl  Bildtiä  on  kuvattu 

”keskikokoiseksi  koiraksi,  jolla  on 

ison koiran asenne”. Putinia ja Med-

vedeviä taasen on verrattu Batmaniin 

ja Robiniin.



London  Review  of  Booksissa  alati 

ahkera  Slavoj  Žižek  toteaa  vuoden 

toisessa  numerossa,  että  Julian  As-

sangea  puolestaan  voisi  verrata 

Christopher  Nolanin  Yön  ritarin 

Jokeriin,  armottomaan  anarkistiin 

ja  terroristiin.  Yrittäessään  suojella 

itseään  Gotham  Cityn  byrokratia 

aloittaa  moninkertaisen  vilpistelyn 

ja  sälyttää  sisäpiiriläisen  tekemät 




1/2011  niin & näin   125 

otteita ajasta

murhat  Batmanin  kontolle.  Järjes-

telmä perustuu siis valheelle, ja vain 

terroristi on oma itsensä.

Žižekin  mukaan  Yön  ritari 

toistaa  John  Fordin  Apassilinnak-



keesta  ja  Mies  joka  ampui  Liberty 

Valancesta  tutun  kuvion:  villi  länsi 

voidaan  sivilisoida  vain  korot-

tamalla  valhe  totuudeksi.  Tämä 

taasen yhtyy uuskonservatiivien to-

teemin Leo Straussin näkemykseen 

”välttämättömästä  valheesta”,  joka 

on  elitistisen  demokratian  kul-

makivi.  Massat  pidetään  autuaan 

tietämättömyyden  pumpulissa 

syöttämällä heille satuja.

Toisaalta  Wikileaksin  tapaus 

näyttää  kierrättävän  Presidentin 



miehistä  ja  Pelikaanimuistiosta 

tuttua  kaavaa:  pari  tavallista  mutta 

innokasta  kaveria  kaataa  korrup-

toituneen  hallinnon,  mätää  presi-

denttiä  myöten.  Žižekin  mukaan 

edustuksellisen  demokratian  voima 

perustuukin siihen, että vain se sallii 

itseensä  kohdistuvan  kritiikin.  An-

tikapitalistisen  liikkeen  tavoitteena 

ei  olekaan  demokratian  perusteiden 

muuttaminen  vaan  sen  puhdis-

taminen  kapitalismista.  Mitä  jyr-

kempää kritiikki on, sitä vetovoimai-

semmalta itse demokratia näyttää.

Wikileaks  asettaa  kaiken  tämän 

kyseenalaiseksi.  Yllättävintä  paljas-

tuksissa  on  juuri  se,  etteivät  ne  ole 

alkuunkaan  yllättäviä.  Salaisuudet 

eivät olekaan synkkiä vaan banaaleja 

ja  arkisia.  Tällaisessa  totuudessa  ei 

ole  mitään  vapauttavaa.  Sen  sijaan 

Wikileaks  tuhoaa  julkisen  tilan, 

joka  perustuu  siihen,  että  kaikkea 

ei  tuoda  päivänvaloon,  että  jokin 

pysyy  yksityisenä.  Mitä  meidän  pi-

täisi päätellä siitä, että Ruotsin pää-

ministeri  Fredrik  Reinfeldt  siivoaa 

innokkaasti  huusholliaan?  Että 

hänen  yksityiselämästään  tiedetään 

liian  vähän,  kuten  eräässä  diplo-

maattiviestissä sanotaan?

Žižekin  päättelyä  voisi  jatkaa. 

Kunhan  vielä  Assangen  ja  raiskaus-

syytteen  nostaneiden  naisten  ”suo-

jaamattoman”  seksin  yksityiskohdat 

päästetään  kaiken  kansan  töllisteltä-

väksi,  ympyrä  sulkeutuu.  Kaikki  on 

julkista.  Siis  mikään  ei  ole  julkista. 

Jäljelle  jää  vain  latteiden  yksityis-

kohtien  kudos,  ja  hedelmät  putoi-

levat roskalehdistön koreihin.

Ehkä  selviämme  tästä  vain  tote-

amalla, että kaiken tämänkin takana 

lienee… CIA, kukas muu.



Kristuksen  

oikeudenmukai-

suudesta

C

ambridgen  St.  Edmund’s 



Collegessa  työskentelevä 

medievisti  Elizabeth  Boyle 

pohti  hiljattain  kansalaisuutta  Ju-

malan  ja  Perkeleen  valtakunnissa. 

Aihelma  kuuluu  eskatologisen  oi-

keudenmukaisuuden  ongelmaan 

lähtökohtanaan  Jeesuksen  kuvaus 

Viimeisestä  Tuomiosta,  jolla  hän 

lupaa  taivasta  oikealleen  (”Tulkaa 

tänne,  te  isäni  siunaamat. Te  saatte 

nyt  periä  valtakunnan,  joka  on 

ollut  valmiina  teitä  varten  maa-

ilman  luomisesta  asti.”)  ja  hel-

vettiä  vasemmalleen  (”Menkää  pois 

minun  luotani,  te  kirotut,  ikuiseen 

tuleen”) (Matt. 25:34 & 41). Koska 

Boyle  kirjoittaa  Irlannin  historian 

asiantuntijana,  vanhaan  iiriläiseen 

kommentaariin keskittyvä esitys jul-

kaistiin viime vuonna Cambrian Me-



dieval Celtic Studiesissa.

Matteuksen  evankeliumin  kuvaus 

viimeisistä  tapahtumista  on  muista 

evankeliumeista  poiketen  täynnä 

tuomio-  ja  oikeuskysymystöä.  Vas-

taavasti 1000-luvulla laadittu ja epä-

täydellisenä säilynyt Scéla Lai Brátha 

vilisee  judikaalitermejä.  Kummas-

sakin  tekstissä  Jeesus  on  tuomarin 

roolissa  apunaan  jokunen  oikeamie-

linen.  Kirjoitteet  yhtyvät  siinäkin, 

että  myös  katuvaisilla  syntisillä  on 

mahdollisuus  päästä  taivaaseen. 

Boyle  myötäilee  Augustinus-tutkija 

Robert  Dodaroa  teologisen  ja  po-

liittisen  lankeamisesta  yhtään  näissä 

tiheiköissä:  ”Kuninkaallisen,  kirkol-

lisen ja oikeudellisen vallan yhtymi-

sellä  yhdessä  henkilössä  saattoi  olla 

erityistä  voimaa  aikana,  jolloin  rajat 

kirkollisen,  maallisen  ja  hengellisen 

mahdin välillä olivat liukuvia ja epä-

selviä.”


Erikoista  Scéla  Lai  Bráthassa  on 

tiukka  jako  ruraaliin  ja  urbaaniin: 

helvetti esitetään sotaiseksi luonnon-

maastoksi ja taivas jäsentyneeksi kau-

pungiksi. Helvetti on käryä, huurua, 

tulvaa,  palamista,  jäätymistä,  huk-

kumista,  tukehtumista,  pistoa,  sil-

vontaa,  kostoa  ja  kidutusta,  missä 

kaiken  keskellä  ”apotti”  Díabul 

kärsii  syntisten  synneistä  syntisiäkin 

enemmän. Taivas on kunnollisten ja 

katuvien  muodostamalle  uskollisten 

ja  säntillisten  yhteisölle  varustettu 

linnake.  Jos  Augustinuksen  civitas 

tarkoitti  filosofista  rakennelmaa  yh-

teisösitein  toisiinsa  liitetyistä  ihmi-

sistä, Boylen mukaan myös Scéla Lai 

Bráthacathair on ennen muuta ku-

vitteellinen  yhteisö,  joka  ei  kumpua 

mistään  tietystä  ajallis-paikallisesta 

mallista vaan korostaa hurskauden ja 

kansalaishyveitten  yhteyttä  sekä  Jee-

suksen maallis-taivaallista valtaa. Silti 

se  heijastelee  yleisesti  syntysijojaan: 

”Myöhäisantiikin  ja  varhaismo-

dernin ajan Euroopan poliittisten ra-

kenteitten  mukaisesti  ihanneyhteis-



kuntakin käsitettiin hierarkkiseksi.”

Yüklə 80,89 Kb.

Dostları ilə paylaş:




Verilənlər bazası müəlliflik hüququ ilə müdafiə olunur ©genderi.org 2024
rəhbərliyinə müraciət

    Ana səhifə