Anri kamppinen valmistaa juhlaa

SUPER 12/2016

  33 

– Periksi ei pidä antaa. Toisaalta on asioita, joista kannattaa luovuttaa. On viisautta, jos tunnistaa elämässään myös jälkimmäiset, 

Jori Willandt kiteyttää.

Kersanttina lopulta kotiutunut Willandt kävi armeija-ai-

kana aseseppäaliupseerikurssin, sitten aseseppäkoulun ja vie-

lä vuonna 2010 yrityskurssin. 

PIENI TYTÄR ON TÄRKEIN

Nykyisin Jori Willandtin elämä Tampereella on suurimmaksi 

osaksi hyvin onnellista. Merkkipaaluja ovat 2010-luvulla ol-

leet osa-aikainen työllistyminen, onnettomuudesta ja selviy-

tymisestä kertovan Älä luovuta -kirjan ilmestyminen, avioitu-

minen, omakotitalo ja tärkein, tyttären syntymä, noin vuo-

si sitten. 

Toipuminen otti onnettomuuden jälkeen kuitenkin ai-

kansa.

– Intensiivinen kuntoutus kesti 10 kuukautta, mutta hen-

kisessä ja fyysisessä eheytymisessä meni yli 10 vuotta. Ja osin 

työ jatkuu edelleen. Käyn esimerkiksi kuntosalilla kolme–nel-

jä kertaa viikossa.

Onnettomuuden jälkeen vaikeinta oli maailman kohtaa-

minen uudessa tilanteessa, vammautuneena.

– Huomasin, että vastaantulijat herkästi tuomitsevat yh-

tään erilaiselta näyttävän ihmisen. Olin toipilas, mutta mo-

ni näytti ajattelevan, että olen sairas tai kännissä. Se tuntui 

pahalta.

Willandtin jaksaminen lähti ajatuksesta, että hän on saa-

nut toisen mahdollisuuden, jota ei kaikille anneta.

– Koin, että minun on käytettävä tilaisuuteni, ja palattava 

edes jotenkin aktiiviseen elämään.

KARJALAISUUS JA ÄITI KANTOIVAT

Willandt oppi paljon itsestään toimiessaan Aivovammaliiton 

aktiivinuorena.

– Minussa on vaarilta perittyä karjalaisuutta: itku ja nau-

ru ovat molemmat tosi herkässä. Se on ollut iso voimavara. 

Lisäksi tukijoukot ovat olleet hyvät, erityisesti vahva ja suu-

risydäminen äitini. Hän on terveydenhoitajana kyennyt tu-

kemaan minua niin, että ulkopuolista keskusteluapua ei ole 

tarvittu.

Jori on positiivisen luonteensa mukaisesti keskittynyt aina 

tuleviin mahdollisuuksiin.

– Kun nuorena kokee paljon, monet samanikäisten jutut 

tuntuvat turhanaikaisilta, ja toisaalta itse putoaa porukasta. 

Vaikka hyviä ystäviä jäikin rinnalle, surin silti jossakin vai-

heessa kaikkea sitä, mitä olin menettänyt.

– Äiti on jaksanut muistuttaa, että onnettomuus ei ole lop-

pu, vaan alku. Hän sai myös näkemään sen, mitä on jäljellä.

.

jori willandt luennoi potilaan ja hoitajan vuorovaikutuksesta 

superin lähihoitajatapahtumassa syyskuussa.

---

34  

SUPER 12/2016

 

VANHUUDEN ARVOSTUKSESTA

Sirkka-Liisa Kivelä

yleislääketieteen ja geriatrian erikoislääkäri

ieheni ja minun ystävä, 86-vuotias nainen, vie-

raili kodissamme. Hän istui vanhuksille suun-

nitellussa, motoroidussa nojatuolissamme oma 

rollaattorinsa tuolin edessä. Ystävämme oli ol-

lut muistisairaan miehensä omaishoitaja kolmen 

vuoden ajan miehensä kuolemaan saakka. Tämän 

jälkeen hän on asunut yksin yli kaksi vuotta. 

Miehensä kuolemasta melko tasapainoisesti selvinnyt ystä-

vämme sanoi kokevansa tarpeettomuutta. Hän kertoi: ”Mie-

heni auttaminen oli raskasta, mutta silloin päivät täyttyivät 

toiminnasta ja juttelusta. Olin tarpeellinen autta-

ja, vaikka pystyin liikkumaan huonosti. Nyt 

minusta ei ole hyötyä kenellekään.” Nä-

mä sanat saivat meidät pohtimaan iäk-

käiden ihmisten osaa yhteiskunnassa.

Monet äskettäin eläkkeelle siirty-

neet ja ”nuoret eläkeläiset” pitävät 

huolta lastenlapsistaan, vievät hei-

tä harrastuksiin ja monella muulla 

tavalla auttavat työssä käyviä aikuis-

ikäisiä lapsiaan. Tämä yhteiskunnal-

lisestikin merkittävä auttamisen pa-

nos estää työikäisten rasittumista. 

Iäkkäät ovat oiva vanhenemisen 

malli varttuville lapsille. Käve-

lykyvyltään heikentynyt, tasa-

painoisesti ikääntynyt ystäväm-

mekin osoittaa opiskeleville ja 

työelämän alussa oleville lasten-

lapsilleen sen, mitä vanhenemi-

nen on. Oma ikääntyminen ei 

tunnu pelottavalta, kun on saanut nuorena jakaa oman iso-

äitinsä vanhuuden. Tämä kannanottoni sai ystävämme hyväk-

synnän: ”Olen itsekin ajatellut näin.” 

Ystävämme oli löytänyt tärkeitä vanhojen ihmisten tehtä-

viä. Hän kertoi auttavansa naapurissaan yksin asuvaa 97-vuo-

tiasta naista juomalla kahvia, keskustelemalla ja tekemällä rol-

laattorikävelyitä lähes päivittäin tämän kanssa. Auttaminen 

viehättää häntä. Hän tietää tukevansa ystäviään pelkän kes-

kustelun avulla. Hänellä oli muukin oivallus: ”Vanhojen teh-

tävä on toimia esirukoilijana. Minä rukoilen nuorten työsaan-

nin ja maailman rauhan puolesta.” 

Entä työllisyyden ja talouden näkökulma? ”Nuoret elä-

keläiset” ja vanhemmatkin käyttävät kampaamo-, parturi- ja 

jalkojenhoitopalveluita, matkustelevat, käyvät teattereissa, ra-

vintoloissa ja monissa muissa tilaisuuksissa ja ostavat vaatteita, 

ruokaa ja muita tarvikkeita. Heidän panoksensa yhteiskun-

nan talouteen on merkittävä. Vapaaehtoistoiminta kuvastaa 

heidän vastikkeetonta panostaan.  Huonokuntoisimmat van-

hat ihmiset käyttävät siivous-, ruoka- ja kotipalveluita tai pal-

veluasumisyksiköiden ja sairaaloiden palveluita. Joskin nämä 

palvelut ovat pääasiassa verovaroin kustannettuja, ne luovat 

työpaikkoja monille ihmisille. Ystävämme rollaattori ja Suo-

messa valmistettu motoroitu nojatuolimme kuvastavat huo-

nokuntoisten vanhusten työllistävää merkitystä. Yhdessä ih-

mettelimme, miten se yhteiskunta toimisi, missä ei olisi yh-

tään 70 vuotta täyttänyttä. 

”Opetin lapsia ja nuoria lähes 50 vuoden ajan. Tunsin itse-

ni tarpeelliseksi kasvattajana. Meitä kunnoltaan heikentyneitä 

iäkkäitä ihmisiä auttavat ja hoitavat työntekijät ovat hyödyl-

lisempiä kuin kasvattajat”, ystävämme sanoi. Lopuksi hyväk-

syimme sen, että molemmat ovat yhtä tarpeellisia.

.

M

MITÄ HYÖTYÄ 

IÄKKÄISTÄ?

joona

s v

äänänen

---